Oli maanantai-ilta. Rv 40+1. Tunsin, kuinka jotain alkoi lirahdella housuun aina kun istuunnuin alas sohvalle. Juoksin vessassa ihmettelemässä, että onko tämä valkovuotoa vai lapsivettä. Nestettä tuli säännöllisin väliajoin lirahdellen pieniä määriä. Olin jo melko varma, että pakosti se on lapsivettä. Soitin sairaalaan, ja he kehottivat saapumaan seuraavana aamuna tarkastukseen. Saimme odottaa yön yli, sillä supistuksia ei juurikaan ollut. Puhelun jälkeen kylppärissä suihkuun mennessä lorahti ihan reippaasti kirkasta nestettä ja nyt olin varma lapsiveden menosta.
Yöllä minua supisteli, mutta se ei tehnyt kipeää lainkaan. Nukuin melko hyvin. Tiistai-aamulla suuntasimme sairaalaan tarkistukselle. Minut kirjattiin jo sisään ja sain rannekkeet. Tutkimuksen jälkeen todettiin vain, että olen yhdelle sormelle auki ja paikat on vielä melko takana. Supistuksia piirtyi käyrälle, mutta ne eivät olleet kovin kivuliaita. Lääkäri lähetti meidät takaisin kotiin vielä seuraavaksi 12 tunniksi. Sanoivat, että sitten illalla käynnistetään synnytys, mikäli ei ole lähtenyt itsekseen etenemään.
Tiistai-ilta tuli. Minua oli supistellut päivällä epäsäännöllisesti, välillä kovemmin ja välillä hyvin kevyesti. Noh, lähdimme täysin varustein sairaalaan kuten oli määrätty. Jouduimme odottamaan kauemmin tutkimushuonetta, tuntui olevan aika täyttä sairaalassa. Pitkän odottelun jälkeen minut tutkittiin taas. Olin yhä sormelle auki. Juuri mitään edistystä ei ollut havaittavissa. Sairaalassa oli täyttä ja kätilö kertoi, että meidän pitäisi yhä mennä kotiin. Lääkärin mielestä voisimme odottaa yhä 12 tuntia ennen käynnistystä. Tämä tuntui vain tekosyyltä, sillä heillä ei ollut huoneita vapaana minulle käynnistystä varten. Olin melko vihainen, sillä lapsivedenmenosta oli jo 24 tuntia ja meille luvattiin jo käynnistys. Pidempi odotus on aina riski lapselle, jos synnytys ei lähde etenemään. Kätilö kävi selvittämässä tilannetta ja kas kummaa, huoneita vapautui ja saimmekin jäädä sairaalaan yöksi. Käynnistystä ei silti aloitettaisi ennen aamua. Supistukset olivat jo vähän kipeitä, sen verran etten varmasti saisi unta, vaikka ne olivatkin epäsäännöllisiä. Sain lihakseen pistettävää rentouttavaa lääkettä kotouduttuamme huoneeseen ja kävimme yöpuulle molemmat.
Keskiviikko-aamu tuli ja olimme saaneet levättyä jonkin verran molemmat. Synnytys ei ollut yhä käynnistynyt luonnostaan, vaikka lapsivedenmenosta oli 36 tuntia. Lääkäri tuli aamukierrokselle tarkistamaan tilanteen. Olin kahdelle sormelle auki, mutta eteneminen hidasta, joten hän määräsi vihdoin käynnistyksen oksitosiinitipalla.
Kätilö laittoi tipan ja ei mennyt kauaa, kun alkoi tapahtua. Supistukset alkoivat minuuttien sisällä tipan laitosta ja kipuakin alkoi tuntua reippaammin. Supistuksia tuli välittömästi n. 3 minuutin välein. Jäimme odottelemaan jatkoa. Tarkoitus oli ottaa tippa pois, kun synnytys on hyvin käynnissä. No, kuinkas sitten kävikään..
Koitimme katsoa Netflixiä, mutta jouduin ottamaan kaasun hyvin nopeasti käyttöön. Tunnin verran kaasuttelin aina supistuksen ajan ja se oli siedettävää. Kätilö ei ollut tyytyväinen supistusten voimakkuuteen, sillä jokatoinen oli voimakas ja jokatoinen ei. Hän lisäsi vähitellen tipan voimakkuutta ja aina lisäyksen jälkeen kipu meni asteen verran ylöspäin. Tuntui, etten pärjää enää kaasun avulla. Sanoin, että tarvitsen lisää kivunlievitystä. Tipasta johtuen en voinut juurikaan liikkua ja jouduin makoilemaan sängyllä. Voin sanoa, että se yksi jakso, jonka ehdimme katsoa Netflixistä, jäi hyvin pimentoon minulta sillä kivut olivat jakson lopussa jo hyvin voimakkaita.
Kätilö vain lisäsi tippaa. Kivut kasvoivat. Sisätutkimuksessa todettiin, että eteneminen on yhä hidasta ja ei voida vielä epiduraalia laittaa, mutta lihakseen piikitettävää kylläkin. Sain rentouttavan piikin, saman kuin eilisiltana, mutta se ei auttanut yhtään. Hengittelin yhä kaasua joka kolmen minuutin välein. Kipu alkoi olla niin kovaa, että itkin, koska en muutakaan voinut. Tästä lähtien itkin seuraavat 3-4 tuntia ennen epiduraalia. Anestesialääkäriä saatiin odotella todella kauan, ennenkuin sain piikin selkääni. Neulan laitto kesti ikuisuuden, ainakin siltä se tuntui. Monta supistusta meni ja jouduttiin laittamaan kerran uudestaan.
Epiduraalia ei voitu vieläkään antaa järkyttävistä kivuista huolimatta, sillä en ollut 4 cm auki. Sain sen sijaan kipulääkettä suoraan suoneen, mutta siitä ei ollut mitään apua. Hengitin yhä kaasua, vaikka sekään ei auttanut. Kätilö kävi vähän väliä katsomassa ja tuli vihdoin tekemään sisätutkimuksen. Olin jo 5cm auki yllättäen ja vihdoin saisin epiduraalin. Kivut olivat järkyttävät, mutta epiduraalin vaikuttaminenkin kesti todella kauan. Sain myös häpyhermon puudutteen. Nämäkään yhdessä eivät vieneet kaikkia kipuja pois. Kipu paikantui aina vain alemmas supistus supistukselta, mutta silti kipu oli yhä valtavaa. Meni jonkun aikaa, kunnes taisin olla täysin kivuton hetken aikaa. Nyt synnytyksen käynnistyksesta oli aikaa 6 tuntia. Aivan järkyttävissä kivuissa suurimman osan aikaa, sillä mikään kivunlievitys ei auttanut. Itkin ja itkin puristaessani miehen kättä.
Lopulta sain hetken lepoa. Kätilö kehotti lepäämään noin tunnin, sillä kivut olivat nyt poissa. Olin hyvin nopeasti täysin auki. Odoteltiin ponnistamisen tunnetta. Minulla tuntui jo jonkun aikaa painetta syvällä alapäässä, mutta en tuntenut, että pitäisi ponnistaa. Kätilö tarkisti vähän väliä, että joko nyt, ja aina sanoin, että ei vielä. Uuden sisätutkimuksen tehtyä hän yllättyi, sillä vauvan pää oli jo melkein tulossa ulos. Minua vaan ei ponnistuttanut yhtään. Minulla oli yhä oksitosiinitippa. Sain yhä voimakkaampaa annosta, jolla ylläpidettiin supistuksia. Sain alkaa pikkuhiljaa ponnistamaan, mutta en juuri tuntenut mitään. Supistuksetkin tunsin vain melkein. Olin melko pihalla siitä, koska ponnistaa ja kuinka voimakkaasti.
Kokeiltiin paria eri asentoa sängyssä. Paras oli kuitenkin selällään puolipystyssä asennossa. Ponnisteltiin pikkuhiljaa, ponnisteltiin yhä lisää ja lisää. Mitään ei juuri tapahtunut. Aloin olla jo väsynyt. Toinen kätilö tuli apuun pitämään jaloistani kiinni. Tippa ylläpiti supistuksia ja minähän puskin ja puskin, mutta pää ei vain mahtunut ulos. Minut katetroitiin ja rakko tyhjennettiin välillä. Vauvan pää oli hieman vinossa, siksi se ei mahtunutkaan ulos. Voimani olivat aivan totaalisen poikki ja itkin nyt kipua. Vaikka sain puudutetta häpyhermoon ja kohdunkaulalle, en kyennyt ponnistamaan täysillä sillä se sattui niin jumalattomasti. Ponnistusvaihe venyi, koska taistelin kipua vastaan. En halunnut ponnistaa, sillä se sattui niin paljon. Lopulta kätilö päätti tehdä episiotomian, sillä vauvan sykkeet oli jo aika huipussa. Hänet oli saatava ulos nopeasti. Leikkauksen jälkeen tunsin, että ponnistus sattui vähemmän ja tilaa oli enemmän. Pää saatiin ulos. Muutaman supistuksen jälkeen koko vauva luiskahti ulos ja minähän itkin ja huusin kuin syötävä. Se oli aivan järkyttävää.
Vauva oli kunnossa, itki ja oli sylissäni. Minua tikattiin noin tunnin ajan, kärsin järkyttävästä nestehukasta ja olin valtavan hikinen. Aloin ärsyyntyä kätilölle, kun tikkaus ei kertakaikkiaan ollut valmis. No ei mikään ihme, sillä haava oli valtava. Lopulta tikit olivat paikallaan ja sanoin, että vessaan pitäisi päästä. Kätilö avusti minua vessaan ja sanoi, että jos pyöryttää niin sano heti. Ehdin istua alas ja sanoa, että no vähän tuntuu ja sitten pimeni. Pyörryin onneksi istualtaan. Hetken päästä havahduin, kun kätilö piti minua istuallaan ja vessaan ryntäsi kolme muuta kätilöä auttamaan. Pääsin takaisin sänkyyn, mutta ei haavettakaan suihkussa käymisestä. Jouduin pysymään sängyssä enkä voinut nousta ylös, sillä jokaisen yrityksen jälkeen nousta ylös olin lähellä pyörtyä uudelleen. Lopulta minut kärrättiin pyörätuolilla osastolle miehen ja vauvan kera.
Kaikenkaikkiaan aktiivinen synnytys kesti n. 4 tuntia, josta ponnistusvaihe noin tunnin. Tipan aloituksesta vauvan syntymään kesti vain 8 tuntia, josta suurimman osan ajasta olin järkyttävissä kivuissa.
Voin sanoa, että tämä oli kyllä traumaattisin kokemukseni elämässä tähän asti. Enkä tekisi sitä uudestaan mistään hinnasta. Se kipu oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kaikista lääkkeistä huolimatta kipu vain pysyi ja pysyi, kunnes epiduraali saatiin. Kätilö oli hidas ja aivan liian myöhässä kipulääkkeiden antamisen kanssa. Lääkäriä jouduttiin odottamaan todella kauan. Sairaala oli täynnä ja kiireinen ja tämä tuntui olevan yksi syy, miksi synnytys meni näin. Haavani on valtava ja paranee yhä - 1.5 viikkoa synnytyksestä en yhä pysty istua, vaikka haava on vihdoin alkanut umpeutua. Vähitellen.. Olen pettynyt ja melko vihainen sairaalan toiminnalle ja syytän heitä osaltaan tästä lopputulemasta. Muistot on ja pysyy, vaikkakin ne hälvenevät vähitellen jonnekkin mielen syövereihin. Toivon, ettei niitä muistoja tarvitse enää kaivaa esiin ikinä.
